Taisitte mennä lankaan? Ei Hopeatarha mitään jatku, Helmimeri kylläkin. Eikä Helmimeri ole Hopeatarha.

Ajattelin tehdä tälläisen aprillipilan :)

Kun avasin äsken simsin, ei Hopeatarhan naapurustoa löytynyt. Mietin, kuka sen on voinut poistaa, ja kysyin pikkusiskoltani joka pelaa simsiä silloin tällöin. Hän kertoi, että oli vahingossa poistanut sen.

En ymmärä, miten sellainen vahinko voi sattua. Harmittaa tosi paljon, varsinkin kun olin jo ajatellut niin hyviä juonenkäänteitä... Lupaan aloittaa uuden RKC:n ilmoitan täällä kun sen esittelyosa ilmestyy.

 

Hei lukijat :) En ole koskaan tehnyt näin pitkää osaa, mutta nyt pakotin itseni tekemään. Lintupellot ovat siis talonpoikia. Nyt seurataan heidän elämäänsä.

 

Lintupeltojen kantapari, Robert ja Wilhelmina. Joskus Robert saattoi käydä kotoa käsin töissä, mutta joskus hänen oli lähdettävä kauemmas, ja silloin Wilhelmina ikävöi häntä kovasti.

"Robert lähti, voit tulla esille" Wilhelmina sanoi. Hän vilkaisi heinäkasan taakse ja nyökkäsi.

"No jo oli aikakin. Minä tulen tapaamaan Robertia, ja sinä työnnät minut tänne pimeään ja kylmään aittaan. Miksen muka saisi tavata häntä?" kysyi vanha nainen kiukkuisesti. "Rauhoitu Marialiisa. Minä selitän" vakuutti Wilhelmina.

"Selitä" vastasi Marialiisa. "En voinut sallia sinun tapaavan Robertia. Minä olen hänen vaimonsa, ja Robert on kertonut sinusta. Sinä et ole hyvää seuraa hänelle" Wilhelmina selitti.

"Puhut aivan kuin  sinä olisit hänen äitinsä! Minulla on täysi oikeus tavata poikani, ilman että hänen vaimonsa estää minua. Missä Robert on?" Marialiisa vaati tietää.

"Hän lähti töihin. Robert tuskin haluaa tavata sinua. Syytit häntä sellaisesta, mitä hän ei ole tehnyt!" kivahti Wilhelmina. "Ihminen on erehtyväinen. Minulla on hyvä syy tavata Robert. Hän on kuulemma virunut Adam Rubiinimuurin tyrmässä"

Naiset siirtyivät mökkiin puhumaan. Wilhelmina halusi selittää kaiken Marialiisalle, jotta nainen lähtisi. "Laita leivänpala, ihan pikkuinenkin riittää" pyysi Marialiisa.

"En laita. Puhutaan ilman ruokaa" Wilhelmina sanoi. "En ole syönnyt vuorokauteen..." yritti Marialiisa. "Adam vangitsi Robertin täysin syyttä." aloitti Wilhelmina, mutta oveen koputettiin.

 

 

Wilhelmina juoksi ulos ja sulki oven perässään, jottei Marialiisaa nähtäisi. Astrahan se siellä kolkutteli. "Astra, Robert ei ota vieraita vastaan" Wilhelmina sanoi. "Minulla olikin asiaa sinulle" Astra vastasi. "Nyt en ehdi. Minulla on muuta meneillään." selitti Wilhelmina ja asteli takaisin sisään.

"Niin, Robert näki kun Adam petti vaimoaan Kathyn kanssa" Wilhelmina sanoi. "Sinulla ei kyllä ollut mitään syytä syyttää Robertia siitä, mitä hän ei ollut tehnyt" hän jatkoi. "Epäilin Robertia ainoastaan, koska hän ei ole pysynyt aina kaidalla tiellä. Senhän sinä tiedät?" Marialiisa vastasi.

 

Wilhelmina oli tiennyt. Aina. Robert oli virunut tyrmässä useita vuosiakin, milloin mistäkin syystä. Siitä ei ollut koskaan helppo puhua, joten Wilhelmina laittoi heille leipää, jottei tarvitsisi katsoa Marialiisaa silmiin.

"Et uskonut että hän on muuttunut. Minä olen luottanut häneen, ja odotan meille lasta." Wilhelmina sanoi saatuaan leivän valmiiksi.

"Niinko tosiaan? Onnea minulta. Haluan kyllä onnittella poikaanikin, en ymmärrä miksen saisi tavata häntä..." hymyili Marialiisa. "Robert taitaa tulla, kuulen askelia...Mene makuukamariin!" sihahti Wilhelmina.

Vastahakoisesti Marialiisa meni makuukamariin, ja ryhtyi savenvalantaan. "Kyllä minä vielä poikani nään..." hän vannotti itselleen.

Robert oli päässyt aikaisemmin  töistä, ja hän tuli iloisena mökkiä kohti. "Kyllä Wilhelmina nyt ilahtuu" hän ajatteli.

"Rakas Robert..." Wilhelmina sanoi ja syöksyi suutelemaan Robertia. "Tulin aikaisin, mutta huomenna minulla menee taas myöhään. Onko päiväsi sujunut häiriöittä?" kysyi Robert. Wilhelmina nyökkäsi ja suuteli vielä kerran Robertia.

"Minä en siis ole ongelma hänelle" mietti Marialiisa ja tunsi syvää halua kävellä suoraan oleskeluhuoneeseen. Hän kuitenkin hillitsi itsensä. Hän aikoi kyllä tavata poikansa, mutta ilman että Wilhelmina näkee.

"Minulla on kyllä vieras, menen puhumaan hänelle. Istu sinä jo pöytään" sanoi Wilhelmina ja hipsi varovasti makuukamariin, sulkien oven perässään.

"Kuule nyt Marialiisa, saat lähteä tänä yönä. En pidä siitä että olet kotonamme kuin se olisi sinun" hän kuiskasi Marialiisalle.

Robert oli päättänyt vielä lähteä ulos, ja kysyi neuvoja kaivolta. "Pian tapaat naisen, jota et ole tavannut vuosiin" kuului ääni Robertin sisällä. Ehkä hän vain kuvitteli sen.

Marialiisa oli livahtanut etupihalle. Robert ei voinut nähdä häntä sieltä. "Toivon niin kovasti, että tapaan poikani ongelmitta" toivoi Marialiisa.

"Marialiisa, saat nyt ottaa pienet torkut täällä mutta yön aikana sinulla on hyvää aikaa häipyä" sanoi Wilhelmina vietyään hänet aittaan. "En lähde mielelläni" sanoi Marialiisa.

"Puulaatikon päälläkö minun sitten pitäisi nukkua?" kysyi Marialiisa. "En tiennytkään, miten julma olet Wilhelmina" hän sanoi.

"Hyvästi" Wilhelmina sanoi ja asteli ulos onnellisena. Marialiisa lähtisi varmasti, niin hyvin hän oli asian ilmaissut.

"Minä käyn sitten nukkumaan" sanoi Marialiisa.

Robert oli vielä valveilla keskiyöllä, mutta lopulta hän päätti käydä nukkumaan. "Ei tule mitään, jos en ole huomenna virkeä töissä" hän ajatteli.

Marialiisa nukkui sikeästi, ja näki unta nuoruudestaan, kun Robert oli ollut pikkupoika.

"Nyt minä sitten kai lähden" hän mietti herättyään. Mutta hän aikoi vielä palata, eikä lähteä nyt noin vaan mitään merkkiä jättämättä.

Marialiisa hipsi Robertin ja Wilhelminan makuuhuoneeseen. "Nuku hyvin, rakas poikani" hän kuiskasi ja käveli takaisin oleskeluhuoneen puolelle.

Marialiisa teki herkullista keittoa aamiaiseksi. "Se ehtii jäähtyä, mutta toivottavasti ymmärrät keneltä se on" kuiskasi Marialiisa.

Robert heräsi kun hän kuuli oven avautuvan. "Joku on kai tunkeutunut sisälle" hän mietti ja otti veitsensä yöpöydältä. Varkaita ei tässä talossa suosittu.

Marialiisa oli jo ulkona, kun Robert sai puettua päälleen.

"Tunkeutuja käytti meidän keittiötämme" mietti Robert raivoissaan, mutta päätti kuitenkin syödä keitön.

Robert yritti puhua Wilhelminalle aiheesta, mutta nainen tajusi heti että se oli ollut Marialiisa. Niinpä hän alkoi hukuttaa Robertia suudelmiin.

Robert naurahti tyytyväisenä. "Selvä, et halua puhua nyt" hän sanoi tyytyväisenä.

Asiat etenivät nopeasti....

Lennard oli ystävystynyt Wilhelminan kanssa, ja kävi joka päivä tapaamassa tätä.

"Onneksi Robert ei ole mustasukkainen. Kyllä hän tietää etten ikinä pettäisi häntä" mietti Wilhelmina.

Robert rakasti Wilhelminaa, ja aittapuuhien jälkeen hän halusi olla entistä enemmän tämän seurassa.

Wilhelmina teki aina kotityöt, vaikka hän olikin jo pitkän aikaa ollut jostain syystä väsynyt.

Lukeminenkaan ei tuntunut enää mukavalta, kun tuli aina huono olo kun oli vähän ehtinyt lukea. "Rivit hyppivät, en saa selvää" mietti Wilhelmina.

Niinpä hän päätti olla lukematta, ja tehdä jotain muuta. "Savenvalanta" hän päätti.

Mutta sitäkin tehdessään hänelle tuli huono olo. Hän tiesi olevansa raskaana. "Kunpa vauva syntyisi pian" hän toivoi.

Hän yritti syödä, mutta ruaanlaittaminenkin tuotti nykyään vaikeuksia. "Robert voisi auttaa, jos ehtii töidensä lomassa" Wilhelmina mietti. Olihan jostain ruokaa saatava!

Häntä piristi hieman lukea vanhoja kirjeitä ystäviltään. "Yvonnelta,Annalta..." hän luetteli. Yvonne ja Anna olivat olleet hänen parhaita ystäviään kun hän oli ollut lapsi.

 

Wilhelmina oli hyvin väsynyt, joten hän päätti mennä nukkumaan.

Robert pääsi taas aikaisemmin töistä, ja hän päätti tällä kertaa yllättää Wilhelminan. Hän meni odottelemaan tätä aittaan.

Parin tunnin odottelun jälkeen hänelle tuli kuitenkin hyvin, hyvin tylsää. "Ei ole totta" hän ajatteli.

Hänelle tuli myös jano, joten hän meni hakemaan vettä kaivolta.

"Robert" kuului vanha tuttu ääni. Robert kääntyi katsomaan, ja näki äitinsä. Marialiisa pelkäsi hieman, ettei Robert pitäisi hänestä enää.

Pelko oli kuitenkin turha. "Ihana nähdä sinua taas!" hän huusi ja syöksyi halaamaan äitiään.

"Voit nukkua aitassa, huomenna esittelen sinut Wilhelminalle" Robert sanoi ikionnellisena.

Lennard yritti häiritä Marialiisaa. Häntä oli aina kiinnostanut, missä Marialiisa oli viettänyt kymmenen vuotta.

Robert katseli taivasta onnellisena. "Tähdet ovat kauniita, kunpa voisin pomia äidille yhden" hän ajatteli.

Sen jälkeen hän meni siivoamaan vessan rotanraadoista ja muista roskista, jota se oli täynnä.

Kaivo oli ollut Lintupeltojen pihalla vuosia, ja Robert aina kuunteli kaivoa, jos se haluaisi sanoa hänelle jotain.

Eräänä päivänä Robert löysi kaivon viereltä ison rahasäkin. "Upeaa, olemme rikkaita!" hän sanoi onnellisena.

Hän vei rahat aittaan. Huomenna hän alkaisi törsätä niitä aivan varmasti. "Kohta olemme jo linnanherroja" hän mietti.

Kuningatar tuli perimään veroa, ja Robert joutui antamaan rahasäkin. "Siihen meni sekin haave" hän sanoi aika vihaisena. "Juuri kun luulin, että köyhät ajat ovat ohitse!"

 

"Miten saatat ottaa rahat pois köyhältä mieheltä?!" raivosi Marialiisa tuohtuneena. "Perin vain verot. Robert on velkaa meille" sanoi kuningatar aivan rauhallisena.

"Haluan esitellä vaimoni sinulle" Robert sanoi äidilleen ja kutsui Wilhelminan paikalle. "Jaaha" Marialiisa sanoi lyhyesti.

(Anteeksi alusvaatteet) Wilhelmina esitti yllättynyttä ja halasi Marialiisaa.

"Miksi tulit takaisin? Kielsin sinua tapaamasta Robertia!" tiuskasi Wilhelmina kun Robert oli lähtenyt töihin. "Et voi vaatia minulta sellaista" vastasi Marialiisa.

Robert tuli kuitenkin takaisin. "Unohdin reppuni" hän sanoi. Hän kosketti Wilhelminan kasvanutta vatsaa, otti reppunsa ja lähti.

"Noniin, hevoset, nyt menemmekin sitten töihin" Robert kertoi rakkaille hevosilleen, jotka hän oli perinyt isältään.

"Odota Robert!" huusi Marialiisa.

"No mitä äiti? Minulla on kiire" kysyi Robert.

 

"Minun on kerrottava sinulle jotain. Mennään sisälle, siellä voin kertoa kaiken sinulle" Marialiisa sanoi. Hän ja Robert menivät sisälle.

 

Mitä Marialiisa kertoo? Se selviää Lintupeltojen ensi osassa. Olipa tässä urakka, nyt äkkiä pois koneelta... Kommentia toivoisin :)

Ihanaa ystävänpäivää kaikille Hopeatarhan lukijoille :) Tälläisen lyhyehkön extran (29 kuvaa) tein. Mutta hyvitykseksi lyhyydestä seuraavaan osaan tulee 80 kuvaa.

 

Jos mustaan metsään sattuisi juuri tänä aamuna, näkisi oudon hienosti pukeutuneen miehen. Esitteläämpä mies. Hän on Lordi, joka joutui pakenemaan maastaan. Hän nimittäin syyllistyi maanpetokseen, jonka seurauksena hänet olisi mestattu, ellei hän olisi päässyt pakoon.

Nyt hän sitten eleli Hopeatarhan mustassa metsässä, ja keräili kaikkea oravannahasta perhosiin. "Joskus olen rikas ja omistan maan..." hän lupasi itselleen.

Lordi oli ollut entisessä kotimaassaan aatelinen, mutta kuten jo sanoin, se aika oli nyt mennyttä. "Haa, kuollut orava!" huudahti Lordi. Oravannahka oli arvokasta siihen aikaan.

Lordilla oli myös eräänlainen ongelma. Hän piti kepposten tekemisistä, varsinkin aatelisille. "Rahat tänne tai lähtee henki!" hän huusi ja hyppäsi poloisen Timothy Lehtipuun eteen. "Eijei! Älä tapa minua!" karjui Timothy.

 

 

"Miksi tappaisin sinut? Enhän minä sentään nyt mikään murhaaja ole" tuhahti Lordi. "Mutta sinä sanoit..." mutisi Timothy järkyttyneenä.

"Ja sinä uskoit. Tiesin että saastaiset kauppiaat uskovat mitä vaan. Jos olisin kuningas niin heittäisin sinut pihalle maasta" kertoi Lordi. "Kauhistus, miten huonot tavat. Alfonsosta ei sitten ikinä tule tuollaista!" ajatteli Timothy kauhuissaan.

Sitten hän sai toimintakykynsä takaisin, ja tönäisi Lordia lujaa. "Minäkö muka saastainen? Jos olisin aatelinen, en sinun tapaasi vain pyörisi metsässä vaan olisin linnassa. Vai onko sinulla edes sellainen? Haiset aika oudolle" Timothy pilkkasi.

"Sinä olit oikea luuseri äskettäin. Mitä kaltaisesi saastainen kauppias edes tekee metsässä? Likaat itsesi entistä enemmän vai?" kysyi Lordi, hänkin pilkalliseen äänensävyyn. "Tulin kalastamaan" sanoi Timothy.

"Ja minä kävelylle" kuului hento ääni heidän takaansa. Lordi kääntyi ja tuijotti Kathy Hopeapianoa lumoutuneena. "Olen Lordi, aatelisherra" valehteli Lordi ja kätteli Kathya.

"Voisit siinä tapauksessa kylpeä! Miten sinä haisetkaan, minä en todellakaan likaisi itseäni ikinä, missään tapauksessa noin!" kirkui Kathy.

"Vai haisen minä? Minusta se on ihan hyvä tuoksu... Vai oletko sitten eri mieltä?" kyseli Lordi flirttaavaan sävyyn. "Haju on paha mutta jotenkin pidän sinusta..." sanoi Kathy hiljaa, hänkin flirttavaan sävyyn.

"Ihosi on niin sileä, ja kasvosi niin kauniit että kukat kuihtuvat vierelläsi..." leperteli Lordi. "Nyt sinä liioittelet, vanhuuttaan ne kuihtuvat..." naurahti Kathy.

"Saanen hieroa arvon neidin hartioita?" kysyi Lordi ja siveli Kathyn olkapäitä. "Ole hyvä vain, ne ovatkin kipeät" hymyili Kathy.

Lordi nappasi Kathyn halaukseen, ja Kathy nauraa kikatti pirteänä. "Päästä irti, haiset kamalalle...Peseydy ensin!" Kathy sanoi hieman kovemalla äänellä, silti flirttavaan sävyyn.

Ilta hämärtyi. "Minä lähden kotilinnaani. Olen jo väsynyt kun sain viettää päivän tuollaisen urhon kanssa" Kathy sanoi. "Et lähde, tahdon että yövyt täällä" sanoi Lordi ja veti Kathyn hellään halaukseen. "Turhaa, en jää kuitenkaan" kuiskasi Kathy.

Silloin Lordi alkoi suudella Kathya intohimoisesti. Kathy rimpuili ja potki, sillä ensimmäistä kertaa hän ei halunnut miehen koskevan häntä. "Päästä irti!" Kathy kirkui mutta Lordi vain nauroi kolkosti ja jatkoi suutelua.

"Jäät seurakseni tänne metsään. Olen aina halunnut aatelisen yöseuraksi..." kuiskasi Lordi. "Sinä valehtelit..." sanoi Kathy, hänen äänensä oli jo käheä kiljumisesta. "Niin, en ole enää aatelinen..." nauroi Lordi.

"Kathy se siellä vaan pettää taas aviomiestään" tuumasi Timothy, hän ei tajunnut että Kathy oli hädässä.

"Sytytän meille nuotion kultaseni. Se on romanttinen" Lordi kuiskasi. Kathy oli tiukasti köytettynä puun juurella.

Lordi ei kuitenkaan halunnut Kathyn kärsivän, joten hän päästi naisen vapaaksi, mutta vahti häntä kuitenkin. "En pidä kalastamisesta, enkä liioin sinusta..." sanoi Kathy, kun Lordi pakotti hänet yrittämään kalastusta.

Timothyllä oli hyvä kalaonni. Kun hänellä oli kori täynnä kaloja, hän lähti. Jättäen Kathyn pulaan.

"Noniin, oletko valmis?" kysyi Lordi Kathylta. Kathy ei vastannut, vaan hytisi kylmissään. "En halua että palelet. Lämmittän sinua" lupasi Lordi.

"Kuka auttaisi Kathya?" mietiskeli menninkäinen, metsän henki. Hän rakasti arvailua. "Adam Rubiinimuuri, luulen"

"Menninkäinen, tämä ei sovi sinun silmillesi" sanoi Lordi ja menninkäinen kipitti pois. Hetken kulttua kuului Kathyn kiljuntaa.

"Miltä tuo tuntui sinusta?" kysyi Lordi. "Ei hyvältä, hullu..." kuiskasi Kathy raivoissaan.

Järvessä oli enää yksi kala, muut olivat jo kauempana.

"Saat mennä. Mutta huomiseksi yöksi tulet taas tänne" sanoi Lordi.

Kathy juoksi pois kauhuissaan.

Minusta tämä oli vähän kökkö, mutta sen korvaa ensi osan pituus. Siihen asti, näkemiin ja vielä kerran hyvää ystävänpäivää!

 

Jatkoa tuli pikemmin kuin luulin ^^ Seuraavaan varsinaiseen osaan saattaa nyt kestää viikko, kun ajattelin jonkilaista extraa Lauantaina ystävänpäivän kunniaksi. Nyt kauppiasosan pariin.

 

Timothy oli hyvin ylpeä pienestä pojastaan, seitsenvuotiaasta Alfonsosta. Tosin jotkut Alfonson toiveet saivat hänet kummastumaan. Poika nimittäin toivoi kohoavansa aateliseksi kauppiaasta.

"Olisinpa aatelisrouva, niin palvelusväki keittäisi ruuan" mietiskeli Natalia kun ruoka paloi pohjaan. "Enkä vain surkea kauppias..."

Koska kauppa pitäisi avata pian, oli Natashan syötävä jotain että jaksaisi koko päivän. Ja ei ollut aikaa alkamaan keitellä uudestaan, joten Natasha tyytyi pilaantuneeseen leipään.

Kauppiaiden esikoisen Isabellan mielestä heidän elämänsä oli ihan mukavaa pienessä mökissä. Eipä ainakaan voinut eksyä linnan sokkeloisiin käytäviin. Isabellan päivät kuluivat kalastaessa ja ennustaessa.

Varsin usein ennustukset kävivätkin toteen. "Jättiahven, aivan kuten ennustin!" sanoi Isabella tyytyväisenä. Siinä olisi kauppiaiden päivän ruoka. Natalia ja Timothy ilahtuisivat varmasti.

Kävelessään aittaa kohti, jossa kauppaa pidettiin näki Isabella aatelisherran heidän pihallaan. "Kyllä vanhemmat nyt ilahtuvat, kun saavat aatelisen asiakkaaksi" mietiskeli Isabella.

Taas kerran Isabella ennusti oikein. "Mitä saa olla herra? Yrttimme ovat todella taikavoimaisia" valehteli Timothy, tosi asiassa yrteissä ei ollut mitään taikaa. "Katselen ympärilleni, kauppias" hymyili Lennard.

Alfonso ei voinut uskoa että heidän liikeessään oli ihan oikea aatelinen. "Voisiko minusta tulla joskus samanlainen kuin sinusta, taikka kuningas?" meni Alfonso heti kysymymään. "Hmm. Jos olet vahva ja päättäväinen, niin ehkä" sanoi Lennard. Hän ei halunnut kertoa totuutta ettei loukkaisi poikaa.

Kaupan suosio sen kuin kasvoi. Jopa kuningas saapui kaupalle. "Kauppa on täällä päin, saatan teidän arvonne sinne!" meni Timothy heti sanomaan Antonille.

"Hei. Olen Kathy Hopeapiano, kuningaskunnan kaunein aatelinen" esittäytyi Kathy. Timothy aisti heti, että nainen yrittää flirttailla hänelle. "Minä olen naimisissa, mutta tähän suuntaan" töksäytti Timothy ja saattoi Kathya kauppa-aittaa kohti.

Anton mietti tarkkaan kaikkien yrttien vaikutuksia. Ne vaikuttivat aika keksityiltä. Niinpä hän päätti olla ostamatta mitään, tämä kauppa ei vaikuttanut kovin luotettavalta.

Kauppa kuhisi väkeä. Yleensä kaupassa kävi vain yksi asiakas päivässä, joten Natalian piti vielä totutella tahtiin.

Kathy ei aikonut jättää Timothya rauhaan. "Sanoit olevasi naimisissa. Niin olen minäkin, ja kadun avioliittoani. Sinun kannattaisi miettiä, miten korkeaan asemaan pääsisit minun avullani..." Kathy jatkoi ja Timothy poistui liukkaasti paikalta.

Alfonso oli väsynyt, ja niinpä hän meni nukkumaan. Poika näki outoa unta, jossa hänen edesmennyt isoisänsä kehotti häntä kuuntelemaan sydäntään.

"Isoisä sanoi että aateliset ovat taitavia miekankäyttäjiä" mietti Alfonso herätessään. "Minunkin pitää sitten totta kai olla, jos haluan olla tuleva kuningas tai edes aatelinen"

Natalia palveli Michael Ruukku nimistä mukavaa nuorta miestä. "Tämä yrtti parantaa ruton" hän valehteli ja otti esille yrtin joka ensimmäisenä sattui käsiin. "Kiitos paljon. Tiedän kelle annan tämän" Michael sanoi ja maksoi muutaman hopeakolikon.

"Äiti, sinun ei kannatta huijata asiakkaita" meni Isabella varoittelemaan. "Tyttökulta, minä tiedän mitä teen. Minun ansiostani rikastumme" Natalia vannotti.

"Voi luoja, enpä taida kertoa mitä tuosta vielä seuraa" Isabella mutisi ja käveli ulos.

Timothy halusi, että kauppa muuttuisi rehelliseksi. Hän alkoi tekemään savitöitä, jotka olisivat hienoja koristeita niin talonpojille kuin aatelisillekkin.

"Isä, minä näin unta jossa isoisä käski minut aloittamaan miekkaharjoitukset. Haluan aateliseksi" Alfonso kertoi katseltuaan hetken Timothyn puuhailua.

"Hmh, isoisäsi kuoli ajat sitten. Hyväksy jo että olemme kauppiaita emmekkä muuksi muutu!" kivahti Timothy ja käveli pois. "Sitten sinä sen näet, en aio ottaa sinua palatsiini!" huusi Alfonso isänsä perään.

Alfonso päätti kuunella sydäntään, ja lähti metsään. Hänellä oli miekka mukana, mutta se taisi olla vähän liian iso niin pienelle pojalle.

Hetken kävelyn kulttua jostain ilmestyi susi. "Söpö!" totesi Alfonso mutta susi alkoi murista vihaisesti. Alfonso värähti ja otti askeleen taaksepäin.

"Jos minä olisin isä, en kadottaisi lastani noin. Lapsenne on kadonnut!" huusi Lennard. Natalia nyökkäsi nöyränä.  Mikäpä hän olisi aateliselle vastaan sanomaan.

Moni kuningaskunnan miehistä lähti etsimään Alfonsoa. Natalia jäi hoitamaan kauppaa. Aina kun ovi kävi, katsoi Natalia toiveikkaasti oliko siellä Alfonso.

Lennard tuli sisään, ja vilkaisi inhoten kuinka Kathy ja Isabella keskustelivat.

"Että mitä? Minäkö tulen vielä katumaan sitä että minulla on monta miestä?" kysyi Kathy pilkalliseen sävyyn Isabellalta. "Tuletpa hyvinkin. Olet kauhea ämmä!" Isabella sanoi kiukkuisesti.

"Löysitkö Alfonsoa? Edes mitään johtolankoja?" kyseli Natalia. "En! Ei ole edes minun asiani etsiä teidän lastanne!" Lennard huusi vihaisesti.

Kathy taas katseli ulos lähteneen Isabellan perään. "Tyttö-rukka...Kauppiaantytär ei tiedä kenen kanssa pelleillee..." sanoi Kathy hiljaa.

Metsästä kuului yöllä rapinaa. Alfonso tuli sieltä, ja vielä yhtenä kappaleeena!

"Poikakulta, missä oikein olit?" kysyi Timothy. "Isä, minä päihitin suden ihan itse! Minusta tulee varmasti hyvä kuningas" Alfonso kertoi innoissaan.

"Poika nyt kuuntelet! Sinusta ei tule ikinä kuningasta! Perit kaupan ja sillä siisti" sanoi Timothy ja käveli pois paikalta.

Hän meni kauppaan kertomaan että Alfonso oli löytynyt. "Luojan kiitos, nyt voimme taas elää rauhassa" sanoi Natalia ja suuteli miestään. "Niin...Niin kauan kun Alfonso on lapsi..." mutisi Timothy.

 

Alfonso laitettiin saman tien nukkumaan. Hän näki taas unta, ja päätti itsekseen, että hän ei antaisi isänsä määräillä itseään.

Isabella sai kirjeen Kathy Hopeapianolta. Nainen tarvitsi noidan palveluksia. Isabella päätti lopulta lähteä.

"Tulethan aamuun mennessä takaisin?" kysyi Timothy. "Varmasti, olen jo täällä kun heräätte" vannotti Isabella.

"Äiti, kai sinun mielestäni minusta voisi tulla aatelinen?" kysyi Alfonso. "Kuulepa nyt, perit kaupan. Meillä ei ole muita poikia." Alfonso lähti ulos. Tietenkään äitikään ei voinut ymmärtää!

Aamulla Natasha kauhistui, kun Isabella ei ollut palannut. Hän muisteli että tytöllä oli ollut jotain riitaa sen aatelisnaisen kanssa...

Alfonsolla oli muuta mielessä. Hän kun oli lähdössä metsään. "Tarvitsen miekan, en muuta..." hän päätti lopulta.

Alfonso tunsi mustan metsän jo todella hyvin. Se oli hänen rakkain leikkipaikkansa.

Natasha avasi liikkeen Isabellan katoamisesta huolimatta. "Toivottavasti aatelisia tulee taas" hän mietiskeli.

Ovi kävi. Michael Ruukkuhan siellä oli taas. "Mitä nyt taas? Yrttejäkö tahdot?" kysyi Natalia. "En...Huijasit minua!" karjaisi Michael ja vetäisi kirveen esille. "Kuole nainen!"

Jätin taas jännään kohtaan :) Saatte sitten selville mitä tapahtuu kauppiaiden ensi osassa. Ensi osassa sitten talonpoikia, mutta ensin tulee ystävänpäiväextra. Kommentia toivon :)